Katsomusaineiden opetuksen taustoja

Jos yhteiskunnassa vallitsee jokin sellainen asiaintila, joka estää uskonnonvapauden tosiasiallisen toteutumisen, voi valtiolle tämän vapauden osalta syntyä toteuttamisvelvollisuus joko normatiivisin tai tosiasiallisin toimin. Uskonnon opetuksen järjestämistä voidaan pitää tällaisena toimena.

Uskonnon vapaus kuuluu perusoikeuksiin. Perusoikeusuudistuksen esitöiden mukaan tunnustuksellinen uskonnon opetus kuuluu uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen (HE 309/1993 vp).

Perustuslakivaliokunnan uskonnonvapauslain valmistelemisen yhteydessä antaman lausunnon mukaan uskonnon tunnustamisen ja harjoittamisen vapauteen sisältyy uskonnon opetus. Uskonnonvapaus edellyttää yksilön mahdollisuutta saada uskonnollista tai elämänkatsomuksellista opetusta (PeVM 10/2002 vp).

Suomen perustuslaki asettaa kaikenlaiset uskonnolliset tai uskonnottomat vakaumukset lähtökohtaisesti samanarvoiseen asemaan (PL 6 §).

Uskonnonvapauslain 6 §:ssä todetaan, että oikeudesta saada uskonnon opetusta säädetään erikseen. Koska säädökset uskonnon opetuksesta on sisällytetty perusopetuslakiin ja lukiolakiin, niin tällä hetkellä lainsäätäjä katsoo, että oikeus saada uskonnon opetusta ei toteudu muuten kuin valtion positiivisella toimella. Tämän oikeuden toteuttamiseksi opetusta ei kuitenkaan tarvitsisi järjestää perusopetuksen tai lukion yhteydessä. Vaihtoehtona voisi olla vaikka uskonnon opetuksen järjestäminen kunnan ja uskontokunnan yhteistyönä perusopetuksen ulkopuolella uskontokuntien omissa tiloissa.

Yleensä suurinta ääntä oikeudesta oman uskonnon opetukseen pitävät evankelisluterilaisen seurakunnan edustajat. Liki 80 prosenttia suomalaisista on evankelisluterilaisen kirkon jäseniä. Kirkolla on pitkälle kehittynyt organisaatio ja oikeus kerätä jäseniltään veroja suoraan palkasta. Lisäksi kirkko saa osan yritysten maksamasta yhteisöverosta. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, mikä on sellainen asiantila, joka estää uskonnon vapauteen kuuluvan oikeuden saada uskonnon opetusta nimenomaan evankelisluterilaisen kirkon osalta. Tämänkaltaisella instituutiolla yleensä voitaisiin edellyttää olevan resurssit uskonnon opettamiseen varsinkaan kun mikään seikka yhteiskunnassa ei ole asiaa rajoittamassa.

Perusopetuslaissa ilmaus ”oppilaan oman tunnustuksen mukainen uskonnonopetus” korvattiin ilmauksella
”oppilaan oman uskonnon opetus”, koska sen katsottiin kuvaavan paremmin uskonnon opetuksen silloista (ja siis nykyistä) sisältöä. Muutos ei edellyttänyt uskonnon opetuksen sisältöjen muuttamista eikä vaikuttanut oppilaan oikeuteen saada oman uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetusta tai velvollisuuteen osallistua mainittuun opetukseen.

Meillä nykyisin perusopetuksen yhteydessä annettava uskonnon opetus on ns. oman uskonnon opetusta
eikä sitä lainsäätäjän taholta katsota uskonnon harjoittamiseksi. Jos kyseessä olisi uskonnon
harjoittaminen, ei olisi mahdollista velvoittaa enemmistön uskontokuntaan kuuluvia oppilaita
osallistumaan uskonnotunneille vastoin heidän tahtoaan tai omaatuntoaan. Meillä siis on käytössä
erittäin erikoinen ja jopa ristiriitainen menettely: valtion positiivisella toimella, joka ei ole
uskonnon harjoittamista, turvataan yksilöiden oikeus saada uskonnon opetusta, mikä taas on osa
uskonnon vapauteen kuuluvaa uskonnon tunnustamista ja harjoittamista.

Voliko uskonnon opetus koskaan olla tunnustuksetonta? Vaikka opetuksesta olisikin jätetty jotkin
uskonnon harjoittamisen ulkoiset merkit kuten rukous tai virsien laulanta pois, niin eikö moraalikysymysten ja etiikan sekä oman maailmankatsomuksen pohtiminen uskonnon valossa ole nimenomaan uskonnon harjoittamista sen syvimmässä merkityksessä? Myös opettajan oma maailmankatsomus saattaa värittää uskonnonopetusta.

Uuden uskonnonvapauslain valmistelun yhteydessä valtioneuvoston vuonna 1998 asettaman uskonnonvapauskomitean mietinnössä KM 2001:1, komitean jäsen Martin Scheinin jätti komitean mietintöön eriävän mielipiteen koskien nimenomaan uskonnon opetusta. Hänen mukaansa uskonnon opetus oli ainakin osittain katsottava uskonnon harjoittamiseksi. Näin oli tehty aiemmin perustuslakivaliokunnan lausunnoissa ja perusoikeusuudistuksen esitöissä. Hän ei nähnyt perusteita luopua perustuslakivaliokunnan tulkinasta, koska kyse oli vain lakitekstin tasolla tapahtuvasta muutoksesta. Mm. tästä syystä ja perustuslain 11 §:n toteuttamiseksi Scheininin mielestä koululainsäädännön olisi pitänyt mahdollistaa, että myös uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluva oppilas voisi omalla tai huoltajan päätöksellä olla osallistumatta uskonnon opetukseen koulussa. Hänen esittämänsä vaihatoehto uskonnon opetukselle oli elämänkatsomustieto.

Kysyä myös voi, miksi perusoikeuksiin kuuluvan uskonnonvapauden tunnustamiseen ja harjoittamiseen sisältyvä uskonnon opetus toteutetaan nimenomaan velvollisuutena osallistua sen uskontokunnan mukaiseen uskonnon opetukseen, johon vanhemmat ovat rekisteröityneet. Tätä on mitenkään vaikea nähdä varsinaisena uskonnonvapautta tukevana toimena.

Tosiasiallisesti varsinkin suurten kaupunkien ulkopuolella vain evankelisluterilaisten vanhempien lapset varmuudella saavat oman uskontonsa mukaista katsomusopetusta. Noin 20 prosenttia väestöstä ei usko Jumalaan ja sama määrä ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Elämänkatsomustiedon opetukseen oikeutettuja oppilaita peruskouluissa on noin 10-15 %  mutta vain 3 prosenttia oppilaista valitsee katsomusaineekseen elämänkatsomustiedon.
 
Jos perusopetuksen tehtäväksi katsotaan katsomusaineiden opetuksen järjestäminen, tulisi opetusta tarjota yhtäläisin perustein kaikille eri uskonnollisiin tai uskonnottomiin ryhmiin kuuluville henkilöille. Lähtökohtana pitäisi olla se, että lapsia kohdellaan tasa-arvoisesti yksilöinä (kuten perustuslaissa säädetään). Edellä todettujen elämänkatsomustiedon valitsevien oppilaiden vähyyden perusteella tämä vaatimus ei meillä toteudu.

 

Lisälukemista