Lainsäädäntö

PAKKOUSKONTO LAINSÄÄDÄNNÖSSÄ

Pakkouskonnolla tarkoitetaan tässä sitä, että Suomen kouluissa oppilaita pakotetaan tai painostetaan osallistumaan uskonnolliseen toimintaan. Oppilaat joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on osallistuttava uskonnon opetukseen tai harjoittamiseen jopa vastoin tahtoaan. Myös uskonnon opetuksen tunnustuksellisuus (jonkin uskontunnustuksen mukainen) katsotaan tässä pakkouskonnoksi, koska opetuksen olisi tarkoitus olla tunnustuksetonta. Seuraavassa on asiaan liittyvistä Suomessa voimassa olevista säännöksistä ja niiden esitöistä poimittu olennaisia kohtia ja kommentoitu niitä:

USKONNONVAPAUS JA YHDENVERTAISUUS

Suomen perustuslaissa on säädetty perusoikeuksista, joihin kuuluvat ihmisten yhdenvertaisuus sekä uskonnon ja omantunnon vapaus. Yhdenvertaisuuteen sisältyy se, että ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan uskonnon, vakaumuksen tai mielipiteen perusteella (6§). Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus ilmaista vakaumus, oikeus olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan sekä oikeus olla osallistumatta omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen (11§). Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen (22§).

Yhdenvertaisuudesta sekä uskonnon ja omantunnon vapaudesta on säädetty myös Suomea sitovissa kansainvälisissä sopimuksissa, kuten esim. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, YK:n Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa, YK:n Yleissopumuksessa Lapsen oikeuksista sekä YK:n Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa.

EIS:ssa säädetään uskonnonvapaudesta seuraavasti: Jokaisella on oikeus ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden vaihtaa uskontoa tai uskoa ja vapauden tunnustaa uskontoaan tai uskoaan joko yksin tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin. (9art.) Säännöksessä oikeudesta koulutukseen sanotaan, että hoitaessaan kasvatuksen ja opetuksen alalla omaksumiaan tehtäviä valtion tulee kunnioittaa vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän omien uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus (1.lisäptk 2art.). 

Uskonnonvapauslaissa säädetään uskonnollisesta yhdyskunnasta eroamisesta (3§). Lapsen uskonnollisesta asemasta päättävät hänen huoltajansa. Viisitoista vuotta täyttänyt lapsi voi kuitenkin huoltajien kirjallisella suostumuksella itse erota kirkosta. Kaksitoista vuotta täyttänyt voidaan liittää uskonnolliseen yhdyskuntaan vain hänen omalla kirjallisella suostumuksellaan.

KENELLE USKONTOA OPETETAAN PERUSKOULUSSA

Perusopetuslain mukaan perusopetuksen oppimäärä sisältää kaikille yhteisenä aineena uskontoa tai elämänkatsomustietoa (11§), eli jompikumpi on yleensä valittava. Perusopetuksen järjestäjän tulee järjestää oppilaiden enemmistön uskonnon mukaista eli yleensä luterilaisen uskonnon opetusta. Tällöin luterilaiseen kirkkoon kuuluvat oppilaat osallistuvat tähän uskonnonopetukseen. Oppilas, joka ei kuulu luterilaiseen kirkkoon, voi huoltajien ilmoitettua asiasta perusopetuksen järjestäjälle osallistua uskonnonopetukseen.

Kirkkoon kuulumattomalle oppilaalle, joka ei osallistu uskonnonopetukseen, opetetaan elämänkatsomustietoa. Perusopetuksen järjestäjän on järjestettävä elämänkatsomustiedon opetusta, jos opetukseen oikeutettuja oppilaita on vähintään kolme (13§). Opetuksen järjestäjällä tarkoitetaan yleensä kuntaa. Joissakin kouluissa opetuksen järjestäjänä on valtio, ja yksityisissä kouluissa yksityinen yhteisö tai säätiö. Saman kunnan alueella olevissa kunnan kouluissa on vain yksi opetuksen järjestäjä, eli kolme oppilasta koko kunnassa riittää velvoittamaan kunnan elämänkatsomustiedon opetuksen järjestämiseen, vaikkeivät he sitä edes pyytäisi. Opetusta saa tietenkin järjestää pienemmällekin määrälle.

Opetushallitus on antanut ohjeen ”Perusopetuslain muutoksen vaikutukset uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetukseen sekä koulun toimintaan”, jossa selitetään tarkemmin kuntien ja koulujen velvollisuuksia tässä asiassa. Siinä vahvistetaan, että oppilasmäärä lasketaan ottaen huomioon kaikki kunnan perusopetuksen oppilaat. Kunta sijoittaa oppilaat oma-aloitteisesti uskonnonopetukseen tai kirkkoon kuulumattomat oppilaat elämänkatsomustietoon. Aiemmasta vapauttamismenettelystä on luovuttu, eli uskonnonopetuksesta ei enää haeta vapautusta.

Perusopetusasetuksen mukaan oppilaalle, jolle ei opeteta uskontoa tai elämänkatsomustietoa, tulee järjestää vastaavasti muuta opetusta tai ohjattua toimintaa (5§). Tällaisesta korvaavasta opetuksesta oppilas voidaan vapauttaa ainoastaan huoltajan pyynnöstä. Kunnalla on siis tällainen velvollisuus, jos kunnassa ei ole tarpeeksi oppilaita elämänkatsomustiedon opetusta varten.

Opetushallituksen em. ohjeen mukaan koulu on velvollinen huolehtimaan oppilaan turvallisuudesta ja valvonnasta, jos oppilaalle muodostuu vapaatunti koulupäivän aikana tai jos opetus järjestetään muussa kuin oppilaan omassa koulussa.

Ohjeessa todetaan myös, että kirkkoon kuulumattoman oppilaan uskontoon ilmoittautumisen menettelytavoista päättää opetuksen järjestäjä. Sen mukaan koulun on syytä korostaa oppilaiden huoltajille, että katsomusopetusta koskevissa valinnoissa pyritään samalla tavoin kuin muidenkin opintojen valinnoissa siihen, että ratkaisu olisi pysyvä. Tämä ohje on suositus, ohje ei ole sitova säädös. Kirkkoon kuulumaton oppilas voi siirtyä uskonnosta elämänkatsomustietoon milloin tahansa.

Kirkkoon kuuluville oppilaille uskonnonopetus on pakollista. He eivät voi valita elämänkatsomustietoa elleivät eroa kirkosta. Laki on siis toispuolinen: kirkon jäsenet eivät saa valita elämänkatsomustietoa, mutta kirkkoon kuulumattomat voivat valita uskonnon.

Uskonnonvapauteen sisältyy oikeus olla osallistumatta omantunnon vastaisesti uskonnon harjoittamiseen, ja tämä koskee kaikkia siitä riippumatta, kuuluvatko he tämän uskonnon mukaiseen yhdyskuntaan. Uskonnonopetuksen pakollisuutta kirkon jäsenille perustellaan sillä, että uskonnonopetus kouluissa on tunnustuksetonta ja se ei siksi ole uskonnon harjoittamista.

USKONNONOPETUKSEN TUNNUSTUKSETTOMUUS

Perusopetuslaissa valtuutetaan opetushallitus päättämään opetuksen keskeisistä sisällöistä (14§). Opetushallitus on 2004 antanut määräyksen, opetussuunnitelman perusteet, jossa todetaan, että perusopetuksessa eri oppiaineiden opetus on uskonnollisesti tunnustuksetonta.

Uskonnon oppimistavoitteista ja opetuksen keskeisistä sisällöistä määrätään mm. seuraavaa: Uskonnon opetuksessa korostetaan oman uskonnon tuntemista sekä valmiutta kohdata muita uskontoja ja katsomuksia. Uskonnon opetuksen tehtävänä on tarjota oppilaalle tietoja, taitoja ja kokemuksia, joista hän saa aineksia identiteetin ja maailmankatsomuksen rakentamiseen. Opetuksen tavoite on laaja-alainen uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys.

Evankelisluterilaisen uskonnon opetuksen ydintehtävänä vuosiluokilla 1–5 on aineksien tarjoaminen oppilaan maailmankatsomuksen rakentumiseksi. Tavoitteissa mainitaan yhtenä kohtana, että oppilas tutustuu muihin kristillisiin kirkkoihin ja ympäröiviin uskonnollisiin ja ei-uskonnollisiin katsomuksiin. Keskeisissä sisällöissä on yhtenä kohtana suvaitsevaisuus, alustava tutustuminen niihin kirkkoihin, uskontoihin ja vähemmistöihin, jotka liittyvät oppilaiden elämään.

Vuosiluokilla 6-9 ei enää mainita ei-uskonnollisia katsomuksia tavoitteissa, ainoastaan tutustuminen keskeisiin maailmanuskontoihin luterilaisen kirkon ja kristinuskon lisäksi. Keskeisissä sisällöissä mainitaan suomalaisessa katsomusperinteessä uskonnottomuus ja uskonnonvapaus, muuten kaikki on kristinuskoa ja jonkun verran muita uskontoja.

Linkit opetushallituksen määräykseen ja sen muutoksiin ja täydennyksiin:

Kuntien ja muiden opetuksen järjestäjien on tehtävä omat tarkemmat opetussuunnitelmansa tämän sitovan määräyksen mukaisiksi.

Valtioneuvosto on antanut asetuksen perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaosta. Sen mukaan opetettavan tiedon tulee perustua tieteelliseen tietoon (3§). Tuntijaossa uskonnolle/elämänkatsomustiedolle on annettu vähintään yksi tunti viikossa jokaisella luokka-asteella (6§).

Näiden säännösten valossa on selvää, että kaiken uskonnonopetuksen tulisi pohjautua pelkästään tietoon. Sen olisi oltava puhtaasti omaan ja muihin uskontoihin sekä uskonnottomiin maailmankatsomuksiin perehdyttävää. Sivistyssanakirjan mukaan tunnustukseton tarkoittaa mihinkään uskontunnustukseen liittymätöntä. On luonnollista, että suuri osa opetuksesta koskee omaa uskontoa, mutta tunnustuksettomaan opetukseen ei saisi sisältyä mitään sellaista, mikä viittaisi siihen, että uskonnon opit olisivat totta. Kaikki olisi pystyttävä jokaisella kerralla esittämään oppilaille siten, että ”tämän uskonnon mukaan uskotaan, että…”, tai ”jotkut uskovat”. Mistään uskonnollisesta uskomuksesta ei saisi sanoa, että ”näin on” tai ”näin tapahtui”.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on useissa päätöksissään todennut, että pakollisen uskonnon, etiikan tms. opetuksen tulee olla objektiivista, kriittistä ja pluralistista, jotta oppilaat kykenevät suhtautumaan uskontoon kriittisesti ja kiihkotta. Kaikenlainen käännyttäminen, myös välillinen, on kiellettyä. Valtion on varmistettava, että oppilaat kykenevät kehittämään kriittisen suhtautumistavan uskontoon käännyttämisestä vapaassa ilmapiirissä. Valtiolla ei saa olla juurrutustarkoituksia. Valtio saa historiaansa ja perinteisiinsä nähden antaa opetusohjelmassaan enemmän sijaa jollekin uskonnolle. Koulujen on kuitenkin otettava huomioon myös valtiolle asetettu neutraalisuuden ja puolueettomuuden vaatimus. (Mm. Lautsi 2011 ja Appel-Irrgang 2009)

Syy tunnustuksettomuuteen

Hallituksen esityksessä uskonnonvapauslaiksi (annettu 2002) ehdotetaan, että säännöksissä tuolloin käytetty ilmaus ”oppilaan oman tunnustuksen mukainen uskonnonopetus” korvattaisiin uskonnonopetuksen tuolloista sisältöä ja järjestämistapaa paremmin kuvaavalla ilmauksella ”oppilaan oman uskonnon opetus”. Sitten todetaan, että esitys ei edellyttäisi muutoksia uskonnon opetuksen silloisiin sisältöihin. Opetukseen ei opetussuunnitelmien perusteiden mukaan enää kuulunut julistuksellisuutta tai hartauden harjoitusta eikä opetus ollut enää pitkään aikaan tarkoittanut uskoon tunnustautumista. Varsinainen uskonnon harjoittaminen (kulttiin osallistuminen) ei opetussuunnitelman perusteiden mukaan kuulunut uskonnon opetukseen.

Tätä seurasi johtopäätös, että vaikka uskonnonopetus sinänsä olikin uskonnonvapauden suojaamaa toimintaa, esityksessä lähdettiin siitä, ettei ehdotetun kaltaista uskonnonopetusta ollut pidettävä perustuslaissa tarkoitettuna uskonnon harjoittamisena. Näin ollen katsottiin, että tavallisella lailla voitiin säätää oppilaan velvollisuudeksi perusopetuksessa osallistua oman uskontonsa opetukseen, kun velvollisuus perustuu oppilaan vapaaehtoiseen jäsenyyteen siinä uskonnollisessa yhdyskunnassa, jonka mukaan opetusta annetaan. Näin ollen hallituksen käsityksen mukaan esitykseen sisältyvät lait voitiin käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Opetushallituksen 2006 antamassa ohjeessakin todetaan uskonnon opetuksen luonteesta, että säädösmuutosten ehkä näkyvin muutos on ilmaisun ”tunnustuksen mukainen opetus” muuttaminen ”oman uskonnon opetukseksi”. Tämä ei opetushallituksenkaan mukaan edellyttänyt uskonnon opetuksen sisältöjen muutosta.

Hallituksen esityksessä uskonnon harjoittamiseksi määritellään julistuksellisuus, hartauden harjoitus, uskoon tunnustautuminen tai kulttiin osallistuminen. Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että kaikki muunlainen uskonnon opetus olisi tunnustuksetonta – uskontoon opettaminen on EIS:n mukaan jo sinällään uskonnon harjoittamista. Opetus on tunnustuksellista, jos siinä opetetaan uskonnon oppeja tosina, tosiasioina, ja annetaan ymmärtää että se mihin uskovaiset uskovat on todellista, sekä opetetaan rukoilemista ym. uskonnollista toimintaa. Tällaisen opettaminen lapsille vastoin heidän vanhempiensa vakaumusta on käännyttämistä, eikä se EIT:n mukaan voi olla pakollista.

Kansainvälisesti arvostettu ihmisoikeuksiin erikoistunut professori Martin Scheinin jätti eriävän mielipiteen uskonnonvapauskomitean mietintöön 2001. Sen mukaan hallituksen esityksen mukainen kanta on ongelmallinen perustuslain kannalta. Tunnustuksellisuuden käsitteen poistaminen uskonnon opetusta koskevasta lainsäädännöstä on varsin pieni muutos. Se ei voi yksin ratkaista sitä, pidetäänkö koulujen uskonnon opetusta edelleenkin osittain uskonnon harjoittamisena. Koska kyse oli vain lakitekstin tasolla tapahtuvasta muutoksesta, professori Scheinin katsoi selkeimmäksi ratkaisuksi, että perustuslain 11 §:n toteuttamiseksi koululainsäädännön tulisi mahdollistaa, että myös uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluva oppilas voisi omalla tai huoltajan päätöksellä olla osallistumatta uskonnon opetukseen koulussa.

Uskonnonopetuksen kutsuminen tunnustuksettomaksi johtuu siis siitä, että uskonnonopetus on säädetty pakolliseksi kirkon jäsenille. Uskonnonopetuksen tunnustuksettomaksi muuttamisen ei ollut tarkoitus muuttaa opetusta, vaan sen oli tarkoitus mahdollistaa opetuksen säätäminen pakolliseksi. Tätä ei olisi voitu toteuttaa säätämällä perustuslain uskonnonvapaussäännökseen poikkeus, koska se olisi vaatinut vaikeutetun säätämisjärjestyksen ja se olisi ollut Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten kuten EIS:n vastaista.

Lakien esitöistä ilmenee mielenkiintoinen ajatuksenkulku: Uskonnonvapaus edellyttää niiden mukaan oikeutta uskonnonopetukseen koulussa. Tämä oikeuden toteuttaminen on kuitenkin haluttu säätää pakolliseksi. Jos uskonnonopetus on pakollista, se ei voi olla tunnustuksellista. Silloin se ei ole uskonnon harjoittamista. Uskonnonopetus ei siis ole uskonnonvapauden toteuttamista, mutta uskonnonvapauden toteuttaminen kuitenkin edellyttää sitä.

Jos uskonnonopetus on uskonnonvapauden toteuttamista, se ei voi olla pakollista, ellei sitä säädetä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Uskonnonopetus on kuitenkin säädetty kirkon jäsenille pakolliseksi tavallisena lakina, koska perustuslakiin ei olisi voitu säätää poikkeusta. Uskonnonopetuksen tunnustuksettomuus on siis silmänkääntötemppu. Opetuksen ei ollut tarkoituskaan muuttua oikeasti tunnustuksettomaksi, sitä vain kutsutaan sellaiseksi, jotta perustuslakia ei näytettäisi rikottavan. Tunnustuksettomuutta hoetaan kouluviranomaisten, koulujen ja kirkon taholta jatkuvasti, ilmeisesti toivoen että jos sitä tehdään tarpeeksi usein ja tarpeeksi kauan, kukaan ei enää muistaisi miksi se sana on keksitty. Se on myös hyvin käyttökelpoinen sana, kun puolustetaan uskonnonopetusta kouluissa ylipäätään.

Opetussuunnitelman perusteiden mukaisessa uskonnonopetuksessa valtaosa opetuksesta on oman uskonnon opetusta. Sitä opetetaan niin paljon ja yksityiskohtaisesti, että on vaikea kuvitella sitä opetettavan täysin tunnustuksettomasti ainakaan alimmilla luokilla. Opetus on selvästi omaan uskontoon indoktrinoivaa. Jopa ateistin olisi erittäin vaikea opettaa uskontoa tunnustuksettomasti nykyisten opetussuunnitelmien perusteella. On selvää, että opetus ei todellisuudessa ole tunnustuksetonta. Tunnustuksellisuuden aste vain vaihtelee koulusta ja opettajasta riippuen. Uskonnon pakollisuutta kirkon jäsenille perustellaan yleensä sillä, että halutaan suomalaisten oppivan kristillisyyteen perustuvan kulttuurinsa. Todellinen syy lienee kuitenkin se, että halutaan suomalaisten oppivan uskonnollisen ajattelutavan jo lapsuudessa, jotta he kykenisivät aikuisina uskomaan kirkon opetuksiin.

Luterilaisen uskonnon opetuksessa käytetään edelleenkin oppikirjoja, joissa suurin osa opettaa luterilaisen uskon opinkappaleita, mm. Raamatun kertomuksia. Erityisesti alimmilla luokilla käytettäviä oppikirjoja on joiltakin osin kirjoitettu uskovaisella sanankäytöllä, joten niitä lukemalla tottuu uskovaiseen puhetapaan (…Kaikki saavat kuulua Taivaan Isän suureen perheeseen… Taivaan Isä suojelee, kun pelottaa… Jumala on luonut ihmiset, eläimet ja luonnon. … Jumala suojelee jokaista – olemme Jumalan kämmenellä…). Ensimmäisinä vuosina uskonnon opetuksesta huomattava osa vaikuttaa joidenkin kirjojen perusteella olevan pyhäkoulumaista. Uskonnottomia maailmankatsomuksia käsitellään hyvin vähän.Monissa kirjoissa uskonnottomuutta ei edes mainita alaluokilla, vaihtoehtoina esitellään ainoastaan muita uskontoja. Jumalan olemassaoloa ei kyseenalaisteta. Eri oppikirjasarjoissa on eroja ja opetustapa tietenkin vaikuttaa tunnustuksellisuuden asteeseen, mutta kaikissa kirjoissa on tunnustuksellisuutta. Koska oppikirjat eivät ole tunnustuksettomia, niiden avulla toteutettu opetuskaan ei voi olla tunnustuksetonta.

USKONNON HARJOITTAMINEN PERUSKOULUSSA

Hallituksen esityksessä uskonnonvapauslaiksi todetaan, että lainsäädäntö ja opetussuunnitelman perusteet eivät edellytä jumalanpalvelusten järjestämistä kouluissa, vaikka koulut voivatkin niitä järjestää oppilailleen ja opiskelijoilleen.

Opetushallituksen ohjeen mukaan koulu voi järjestää uskonnollisia tilaisuuksia kuten jumalanpalveluksia ja uskonnollisia päivänavauksia. Tällaiset tilaisuudet katsotaan uskonnon harjoittamiseksi. Perustuslain mukaan ketään ei voida velvoittaa osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Tämän perusteella oppilasta ei voida velvoittaa osallistumaan jumalanpalvelukseen, uskonnolliseen päivänavaukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen.

Näillä perusteilla kouluissa jatketaan edelleenkin vanhaa perinnettä järjestää uskonnon harjoittamista osana koulupäivää. Tällaista uskonnon harjoittamista ovat siis esim. koululaisjumalanpalvelukset jouluna ja keväällä, uskonnolliset aamunavaukset keskusradion kautta tai kokoontumisina, ruokarukoilutukset sekä muut uskonnolliset tilaisuudet koulussa, koulun henkilökunnan tai seurakunnan tms. työntekijän järjestämänä. Kouluilla ei siis ole minkäänlaista velvollisuutta järjestää tällaisia tilaisuuksia, niillä ainoastaan katsotaan olevan oikeus siihen niin halutessaan. Ruokarukoilutusta ei edes mainita opetushallituksen ohjeessa mahdollisena toimintana.

Uskonnon harjoittamisesta vapautuminen

Opetushallituksen ohjeessa neuvotaan, että huoltajan ilmoituksesta oppilas vapautetaan omantunnon syistä uskonnon harjoittamisesta. Koulutyön sujuvuuden kannalta ilmoitus on hyvä tehdä mahdollisimman ajoissa etukäteen, esimerkiksi lukukauden alussa. Opetuksen järjestäjällä ja koululla on velvollisuus tiedottaa huoltajille koulun toiminnasta. Tiedotteista on käytävä ilmi koulun järjestämät uskonnolliset tilaisuudet. Opetuksen järjestäjä päättää ilmoitusmenettelystä.

Ohjeessa kerrotaan edelleen, että ilmoituksen voi tehdä kertaluontoisesti esimerkiksi kouluun ilmoittauduttaessa tai tapauskohtaisesti. Ilmoituksen muodon päättää opetuksen järjestäjä. Ilmoituksen jälkeen koulu huolehtii siitä, että oppilas ei osallistu kyseisiin tilaisuuksiin.

Kaikilla oppilailla on siis oikeus olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen koulussa, myös kirkkoon kuuluvilla. Huoltajilla on oikeus päättää oppilaan uskonnollisesta tai uskonnottomasta kasvatuksesta, joten he ilmoittavat oppilaan puolesta poisjäämisestä. Ilmoituksen voi tehdä vuodeksi kerrallaan tai erikseen ennen kulloistakin tilaisuutta, kumpikin tapa käy siitä riippumatta, miten koulu on ohjeistanut ilmoitusmenettelyn. Kysymyksessä on siis ilmoitus, ei hakemus vapauttamiseksi: koululta ei tarvitse pyytää lupaa poisjäämiseen.

Jotta huoltaja voi käyttää tätä oikeuttaan, koulun on ajoissa ja selkeästi tiedotettava kaikista tulevista uskonnollisista tilaisuuksista. Kun ilmoitus on tehty, koululla on velvollisuus valvoa, että huoltajien tahto toteutuu. Opettaja ei siis saa suositella osallistumista tai suostutella oppilasta tai painostaa häntä osallistumaan muiden mukana, ja hänen on varmistettava, ettei oppilas osallistu tilaisuuteen.

Hallituksen em. esityksessä todetaan, että perusopetuksen järjestäjä päättää, mitä toimintaa järjestetään niille oppilaille, jotka eivät osallistu uskonnon harjoittamiseen. Oppilaiden yhdenvertaisen kohtelun kannalta toiminnan tulee olla, uskonnollista sisältöä lukuun ottamatta, luonteeltaan ja tavoitteiltaan mahdollisimman samankaltaista kuin siinä tilaisuudessa, jonka tilalla muuta toimintaa järjestetään.

Opetushallituksen ohjeessa todetaan, että koululla on vastuu oppilaan turvallisuudesta myös silloin, kun oppilas ei osallistu koulun järjestämään uskonnolliseen tilaisuuteen. Koulu järjestää oppilaalle tilaisuuden ajaksi muuta toimintaa.

Jos koulu siis päättää järjestää uskonnollisia tilaisuuksia, sen on myös järjestettävä vastaavantasoista korvaavaa toimintaa tilaisuuksista pois jääville. Jos tästä aiheutuu koululle ylivoimainen rasite, se ei saa painostaa kaikkia osallistumaan uskonnolliseen tilaisuuteen vaan se voi päättää jättää kaiken uskonnollisen pois ohjelmasta. Ei siis ole sopivaa, että koulu järjestää uskonnollisia aamunavauksia keskusradion kautta ja sanoo uskonnottomille oppilaille, että he voivat odottaa käytävällä sen ajan. Eikä uskonnottomia oppilaita voi ainoastaan ohjata johonkin luokkaan tai kirjastoon istumaan siksi aikaa kun muut harjoittavat uskontoaan. Kaikille on järjestettävä kunnollista tekemistä. Ruokarukoilutus ei yleensä ole käytännössä mahdollista, koska se edellyttäisi erillisiä ruokasaleja jotta sen voisi toteuttaa tasa-arvoisesti, ellei rukoilua hoidettaisi jo ennen ruokasaliin siirtymistä.

Uskonnon harjoittaminen johtaa syrjintään

Perusopetuslain mukaan opetuksen tulee edistää tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa (2§). Valtioneuvoston asetuksessa perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaosta säädetään tavoitteissa, että opetuksella edistetään ihmisoikeuksien ja toisten ihmisten kunnioittamista sekä tuetaan oppilaiden kasvua terveen itsetunnon omaaviksi ihmisiksi. Opetus tukee oppilaiden kasvua erilaisuuden kunnioittamiseen sekä toimintaan, joka edistää aatteiden ja uskontojen ja välistä kunnioittamista ja luottamusta (2§). Opetuksessa ja ohjauksessa sekä kaikessa koulun toiminnassa tulee aktiivisesti vahvistaa koulutuksellista tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta (4§).

Opetushallituksen määräyksessä sanotaan perusopetuksen arvopohjasta seuraavaa: Perusopetuksen arvopohjana ovat ihmisoikeudet sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Ihmisoikeuksia määrittäviä keskeisiä asiakirjoja ovat YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus ja Euroopan ihmisoikeussopimus. Perusopetus edistää yhteisöllisyyttä sekä yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista. Opetuksessa on otettava huomioon kansalliset vähemmistöt. Sen avulla edistetään myös suvaitsevaisuutta. Opetuksen perustana olevien arvojen tulee välittyä opetuksen tavoitteisiin ja sisältöihin sekä jokapäiväiseen toimintaan.

Toimintakulttuurista siinä sanotaan, että siihen kuuluu myös oppituntien ulkopuolinen koulun toiminta kuten juhlat, teemapäivät sekä erilaiset tapahtumat. Koulun arvojen tulee konkretisoitua toimintakulttuurissa. Perusopetuksen järjestämisestä sanotaan, että kouluyhteisön tulee olla turvallinen, ilmapiiriltään kunnioittava sekä ystävällinen.

Hallituksen esityksessä perusoikeuksiksi todetaan, että syrjintäsäännös koskee myös pelkkää erilliskohtelua (segregaatiota). Siten yhtäläistenkin palvelujen tarjoaminen erikseen eri väestöryhmille syrjintäkiellossa mainitun perusteen mukaisesti olisi kiellettyä, jollei sitä voitaisi jonkin hyväksyttävän syyn perusteella pitää määrätyssä tilanteessa oikeutettuna. Edelleen todetaan, että julkisen vallan käyttöön kohdistuu velvoite kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia ja maailmankatsomuksellisia suuntauksia.

Uskonnollisten tilaisuuksien järjestäminen kouluissa on ristiriidassa kaikkien näiden tavoitteiden, arvojen ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen kanssa. Niiden järjestäminen osana koulupäivää johtaa väistämättä oppilaiden erotteluun ja syrjintään, joten se ei ole edellä mainittujen arvojen mukaista. Vapauttaminen osallistumisesta toteuttaa uskonnottomien vakaumuksenvapautta, mutta ei oikeutta syrjimättömään kohteluun. Jos koulussa on yksikin oppilas, joka ei osallistu tai jonka huoltaja ei haluaisi hänen osallistuvan tällaisiin tilaisuuksiin, se johtaa käytännössä hänen erottumiseensa joukosta hänen perheensä vakaumuksen perusteella, eli syrjintään, taikka uskonnonvapauden loukkaamiseen.

Uskonnonvapauden tulkintoja

Apulaisoikeuskansleri on 17.1.2012 tehnyt ratkaisun, jossa todetaan, että EIT:n tulkintakäytännössä negatiiviseen uskonnonvapauteen, eli oikeuteen olla osallistumatta omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen, on katsottu kuuluvan myös yksilön oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan. EIT on muun muassa todennut, että vapaus tunnustaa tai olla tunnustamatta uskoa perusti yksilölle oikeuden siihen, ettei hänen tarvinnut paljastaa uskoaan tai uskonnollisia vakaumuksiaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voitiin päätellä, oliko hänellä sellaisia vakaumuksia. Siten tähän vapauteen puututtiin, jos valtio sai aikaan tilanteen, jossa henkilö joutui suoraan tai välillisesti paljastamaan sen, että hän ei ollut uskossa.

Apulaisoikeusasiamies Pajuoja totesi saman asian 5.8.2013 antamassaan ratkaisussa, jossa hän otti kantaa uskonnon harjoittamiseen koulujen juhlissa.

Professori Scheinin toteaa em. eriävässä mielipiteessään, että uskonnon opetuksen tunnustuksellisesta luonteesta luopuminen poistaisi oikeudellisen perustan sisällyttää uskonnon harjoittamiseksi luonnehdittavia tapahtumia julkisen vallan ylläpitämien ja kaikille tarkoitettujen koulujen toimintaan. Aikaisemmin eräänlainen säädösperusta saatiin siitä, että koulujen opetusohjelmaan sisältyi tunnustuksellista uskonnon opetusta. Siihen tukeutuen koulut saattoivat perustella uskonnollisten juhlien ja jumalanpalvelusten järjestämisen. Hänen mukaansa uskonnonvapauden ja uskonnollisen yhdenvertaisuuden näkökulmasta koulujen joulu- ja kevätkirkko soveltuvat huonosti julkiseen koululaitokseen monikulttuurisessa yhteiskunnassa, varsinkin ellei niiden säädösperusta ole kunnossa.

Kaikki kauniit kirjoitukset arvoista ja ihmisoikeuksista kouluja koskevissa säädöksissä, niiden esitöissä ja viranomaisohjeissa ovat siis sanahelinää. Niitä ei ilmeisesti ole tarkoituskaan ulottaa koskemaan uskonnottomia.

Uskonnon harjoittamiseen tutustuminen osaksi uskonnonopetusta

Eduskunnan perustuslakivaliokunta on uskonnonvapautta koskevassa mietinnössään 2003 ottanut kannan, että tiedollisen aineksen ohella oman uskonnon opetusta on esimerkiksi rukous, virsi ja tutustuminen uskonnollisiin toimituksiin.

Linkki perustuslakivaliokunnan mietintöön: http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtm/pevm_10_2002_p.shtml

Opetushallituksen ohjeen mukaan opetukseen liittyvä opintokäynti, jossa tutustaan kirkkoon, moskeijaan tai vastaavaan uskonnolliseen rakennukseen tai seurataan uskonnollista toimitusta siihen osallistumatta, ei ole uskonnollinen tilaisuus vaan osa opetusta.

Uskonnollisten tilaisuuksien järjestäminen kouluajalla muutoin kuin osana uskonnonopetusta ei ole tarpeellista, koska perustuslakivaliokunta ja opetushallitus tulkitsevat, että tunnustuksettomaan uskonnonopetukseen voi sisältyä uskonnollisiin toimituksiin tutustumista ja opintokäyntejä kirkkoon ym. Tuntijaossa uskonnolle on annettu vähintään yksi oppitunti viikossa jokaisella luokka-asteella, joten näiden tuntien aikana ehtii hyvin opettaa kaiken uskonnon harjoittamiseen liityvän.

Opetushallituksen ohjeessa todetaan, että perustuslain 11§:n 2 momentin tarkoituksena ei ole estää muiden positiivista uskonnon harjoittamisen vapautta. Sen tarkoituksena on ensisijassa suojata henkilöä omantuntonsa vastaiselta uskonnon harjoittamiselta. Uskonnon harjoittaminen järjestetään kuitenkin nykyisin melkein kaikissa Suomen kouluissa EIS:n ja perustuslain vastaisesti. Uskovaisten uskonnon harjoittamista ei estettäisi, vaikka se järjestettäisiin koulupäivän ulkopuolella. Aamuhartauden voisi seurakunta pitää koululla ennen koulupäivän alkua, ja kirkkoon ja muihin uskonnollisiin tapahtumiin voisi mennä koulupäivän jälkeen. Tällöin niihin voisivat osallistua kaikki halukkaat, mutta muut eivät tuntisi nykyisenlaista painetta lähteä mukaan eivätkä erottuisi joukosta yhtä selkeästi. Jos oppilas haluaa rukoilla ennen ruokailua, hän voi tehdä sen itsekseen ja näin totetuttaa uskonnonvapauttaan. Yhteistä ruokarukoilutusta opettajan johdolla koulussa ei kuitenkaan voisi järjestää.

Uskonnon asema kouluissa on sellainen, että sen perustuslainmukaisuus on silmänlumetta. Tosiasiallinen uskonnonopetuksen ja uskonnon harjoittamisen toteutus on ihmisoikeussäännösten vastainen. Säännökset on muotoiltu näennäisesti perustuslainmukaisiksi tunnustuksettomuuden käsitteen avulla, mutta oikeasti ei ole haluttu muuttaa perinteisiä käytäntöjä, vaikka uskonnottomien osuus Suomen asukkaista on huomattava ja kasvaa jatkuvasti. Perustuslaki ajantasaistettiin – ei todellisuutta. Ajatellaan että riittää, kun säännökset näyttävät hyviltä ulospäin.

Uskonnonvapaus tarkoittaa Suomessa edelleenkin vapautta valita uskontojen välillä. Ihmisoikeudet eivät koske uskonnottomia. Vieläkään ei ymmärretä tai tunnusteta, että uskonnottomuus on todellinen vakaumus, ei pelkästään sitä että on välinpitämätön uskontojen suhteen.

KOULUJEN JUHLALLISUUDET

Perustuslakivaliokunta totesi em. mietinnössään myös, että tarkoituksena ei ollut muuttaa silloisia käytäntöjä erilaisten koulun perinteeseen kuuluvien tilaisuuksien, kuten lukukauden päättäjäisten osalta. Tällaiset juhlatraditiot ovat osa suomalaista kulttuuria, eikä niitä esimerkiksi niihin mahdollisesti sisältyvän yksittäisen virren laulamisen johdosta voida uskonnollisen suvaitsevaisuuden nimissä pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavina tilaisuuksina.

Opetushallituksen ohjeessa todetaan koulujen perinteisistä juhlista ja niihin sisältyvistä uskontoon viittaavista elementeistä seuraavaa: Juhlaan mahdollisesti sisältyvän virren tai jouluevankeliumin johdosta ei juhlaa voida pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavana tilaisuutena. Koulun juhlat ovat osa opetusta ja koulutyötä. Koulun tulee tiedottaa oppilaiden huoltajille koulussa järjestettävistä tapahtumista ja niiden sisällöstä. Tarvittaessa huoltajien kanssa voidaan sopia oppilasta koskevista yksilöllisistä järjestelyistä ja mahdollisesta vaihtoehtoisesta toiminnasta, mikäli vakaumus estää osallistumisen juhlaan tai sen osaan. Järjestelyistä sovittaessa tulee ottaa huomioon oppilaan turvallisuus. Suomalaisen koulujuhlaperinnön vaalimisessa ja kehittämisessä lähtökohtana tulee olla yhteisöllisyyden ja suvaitsevaisuuden periaate.

Kaikille tarkoitetuissa juhlissa ei siis saa olla uskonnon harjoittamista mukana. Koulun joulujuhlia ei siten saa pitää joulukirkon yhteydessä. Muutoinkin koulujen on järjestettävä juhlansa siten, että ne sopivat kaikille, myös uskonnottomille. Usein on vaikea sanoa, onko ohjelmanumero uskonnollinen vai kulttuurinmukainen, koska suomalaiseen kulttuuriin sisältyy paljon kristillisyydestä peräisin olevaa. Joulukuvaelman esittäminen ja ”enkeli taivaan” tai suvivirren laulaminen tuntuu monista uskonnottomista häiritsevältä. Yksittäistapauksissa rajanveto voi olla vaikeaa, mutta on vaikea ymmärtää, miksi koulu haluaisi järjestää juhlat, jotka eivät hengeltään ja tunnelmaltaan ole sellaiset että kaikki voisivat niihin osallistua ja kaikki tuntisivat olonsa niissä viihtyisäksi, vakaumuksesta riippumatta.

Apulaisoikeusasiamiehen em. 5.8.2013 antaman ratkaisun mukaan suvivirren kahden ensimmäisen säkeistön laulaminen koulun kevätjuhlissa ei ole uskonnon harjoittamista.

ILTAPÄIVÄKERHOT

Perusopetuslain mukaan peruskoulujen aamu- ja iltapäivätoiminnan tavoitteena on tukea kodin ja koulun kasvatustyötä (48a§). Opetushallitus päättää toiminnan tavoitteista ja keskeisistä sisällöistä. Otettaessa lapsia aamu- ja iltapäivätoimintaan heihin on sovellettava yhdenvertaisia valintaperusteita. Kunta vastaa siitä, että sen hankkimat palvelut järjestetään tämän lain mukaisesti. Kunnan tulee hyväksyä tässä laissa tarkoitettua aamu- ja iltapäivätoimintaa varten toimintasuunnitelma.

Opetushallitus on antanut velvoittavana noudatettavan määräyksen aamu-ja iltapäivätoiminnan perusteista 2011. Aamu-ja iltapäivätoiminnan järjestäjät eivät voi jättää noudattamatta tätä määräystä tai poiketa siitä. Määräyksessä toiminnan arvopohjasta sanotaan, että arvoja ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Toiminnan tulee edistää yhteisöllisyyttä sekä yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista.

Määräyksessä todetaan, että kotien työtä tuettaessa lähtökohtana on, että lapsen huoltajilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta. Ohjaajien työtä ohjaavana periaatteena on kasvatuskumppanuus. Kodin ja koulun kasvatustyön tukeminen edellyttää keskinäiseen kunnioitukseen ja tasa-arvoisuuteen perustuvaa yhteistyötä.

Edelleen todetaan, että toiminta tukee lasten käsitystä ihmisten yhdenvertaisuudesta. Toiminnan eettisenä lähtökohtana ovat perusopetuksen arvopohja sekä kodin ja koulun kanssa yhdessä sovitut kasvatukselliset periaatteet ja käytännöt. Toiminnassa kunnioitetaan lasten omaa elämäntapaa ja -arvoja. Samalla huolehditaan, että kukaan ei joudu muita huonompaan asemaan esimerkiksi uskontonsa vuoksi. Kunnalla on kokonaisvastuu toiminnan järjestämisestä säädösten ja tämän määräyksen mukaisesti.

Monet kunnat ovat tehneet seurakuntien kanssa sopimuksia siitä, että seurakunta hoitaa osan tai kaiken perusopetuksen aamu- ja iltapäivätoiminnasta kunnassa. Vaikka palvelun hoitaisi seurakunta, kunta on vastuussa siitä, että toiminta hoidetaan lain ja määräyksen mukaisesti. Perusopetukseen liittyvän seurakunnankin iltapäiväkerhon on siis kohdeltava kaikkia lapsia heidän perheensä vakaumusta kunnioittaen.

Monille perheille seurakunnan iltapäiväkerho on käytännössä ainoa vaihtoehto, vaikka he olisivat uskonnottomia. Koska iltapäiväkerhon valintaperusteiden on oltava yhdenvertaiset, sinne ei voi valita lapsia pelkästään kristityistä perheistä, ja siksi kerhossa on pystyttävä hoitamaan lapsia erilaisten vakaumusten mukaisesti. Uskonnottomien perheiden lapset eivät saa ilman huoltajien suostumusta osallistua uskonnon harjoittamiseen. Jos kerhossa on uskonnollista toimintaa, kuten hartaushetkiä, ohjattua ruokarukoilutusta, uskonnollista kasvatusta jne., uskonnottomien perheiden lapsia on pystyttävä hoitamaan sellaisen aikana erikseen ja syrjimättä.

USKONTO LUKIOISSA

Lukiolaissa on säädetty uskonnosta, että nuoret, jotka ovat aloittaneet lukio-opintonsa ennen kuin ovat täyttäneet 18 ja kuuluvat kirkkoon, osallistuvat uskonnonopetukseen. Opiskelija, joka ei kuulu kirkoon, voi halutessaan osallistua tähän opetukseen. Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomalle opiskelijalle, joka ei osallistu uskonnonopetukseen, opetetaan elämänkatsomustietoa. Koulutuksen järjestäjän tulee järjestää elämänkatsomustiedon opetusta, jos opetukseen oikeutettuja opiskelijoita on vähintään kolme (9§).

Opiskelijalle, joka aloittaa lukiokoulutuksen 18 vuotta täytettyään, opetetaan hänen valintansa mukaisesti joko uskontoa tai elämänkatsomustietoa. Kahdeksantoista vuotta täyttäneen opiskelijan katsotaan aloittaneen opintonsa alle 18 vuotiaana, jos hän jatkaa saman tai muun koulutuksen järjestäjän opetuksessa alle 18 vuotiaana aloittamiaan lukio-opintoja, eivätkä opinnot ole olleet keskeytyneenä vähintään vuoden ajan.

Linkki lukiolakiin: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1998/19980629

Valtioneuvoston asetuksessa opetuksen tavoitteista sanotaan, että lähtökohtana opetuksessa on elämän ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Opetushallituksen 2003 antamassa sitovassa määräyksessä nuorille tarkoitetun lukiokoulutuksen opetussuunnitelman perusteista sanotaan sama. Luterilaisen uskonnon kohdalla opetussuunnitelmassa ei mainita sanallakaan uskonnottomuutta tai uskonnottomia vakaumuksia. Filosofian opetuksessa nämä asiat saattavat tulla esiin, mutta opetussuunnitelmassa senkään kohdalla ei mainita uskonnotonta ajattelua tai vakaumusta nimenomaisesti.

Opetushallitus on antanut ohjeen ”Lukiolain muutoksen vaikutukset uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetukseen sekä lukion toimintaan”, jossa selitetään tarkemmin kuntien ja koulujen velvollisuuksia ja opiskelijoiden oikeuksia. Tämän ohjeen mukaan lukio voi järjestää uskonnollisia tilaisuuksia, mutta opiskelijaa ei voida velvoittaa osallistumaan hänen omantuntonsa vastaiseen jumalanpalvelukseen, uskonnolliseen päivänavaukseen tai muuhun  uskonnolliseen tilaisuuteen. Opiskelijan tulee ilmoittaa, jos hän ei osallistu uskonnon harjoittamiseen. Ilmoituksen voi tehdä kertaluontoisesti esimerkiksi lukioon ilmoittauduttaessa tai tapauskohtaisesti. 

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on 11.5.2011 tehnyt ratkaisun tapauksessa, jossa lukion rehtori oli pakottanut alaikäisen opiskelijan osallistumaan joulukirkkoon. Ratkaisussa todetaan, että kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen ja uskonnollisiin tilaisuuksiin. Peruskoulun ja lukion uskonnonopetus on kirkkoon kuuluville velvollisuus. Sen sijaan uskonnonharjoittamiseksi katsottava toiminta on koulussa vapaaehtoista kaikille riippumatta siitä, kuuluuko henkilö kirkkoon vai ei.

LASTEN ITSEMÄÄRÄÄMISOIKEUS

Perustuslain yhdenvertaisuussäännöksen mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti (6§3mom). Myös YK:n Yleissopimuksessa Lapsen oikeuksista todetaan, että lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti (12art).

Uskonnonvapautta ja kouluja koskevassa lainsäädännössä ei ole otettu huomioon tätä lapsen itsemääräämisoikeutta. Lapsen iän ja kehityksen myötä hänen itsemääräämisoikeutensa pitäisi vahvistua siten, että päätösvalta asteittain siirtyy huoltajilta lapselle itselleen. Siten lasten tulisi voida erota kirkosta ilman huoltajien suostumusta jo 15-vuotiaina. Lukioiässä lapset ovat myös tarpeeksi kypsiä itse päättämään omista valinnoistaan oppiaineiden suhteen. Siten kaikkien lukiolaisten pitäisi voida itse päättää, lukevatko he uskontoa vai elämänkatsomustietoa koulussa. Jopa YK:n lapsen oikeuksien komitea on todennut 2009, että Suomessa ei ole kunnolla otettu huomioon lapsen osallisuutta korostavaa yleissopimuksen sopimuskohtaa.